The Supreme Court of Finland Rules on the Validity of an Arbitration Agreement in Connection with a Business Purchase (Available in Finnish)

Authors: Helen Lehto and Ella Hiltunen

Korkeimmalta oikeudelta ratkaisu koskien välityssopimuksen sitovuutta liiketoimintakaupan yhteydessä

Korkein oikeus antoi 1.12.2020 ennakkopäätöksen KKO 2020:89 välityssopimuksen sitovuudesta liiketoimintakauppatilanteessa. Asiassa oli ratkaistavana kysymys siitä, muodostaako alkuperäisten sopimusosapuolten M:n ja A:n tekemään agenttisopimukseen sisältyvä välityslauseke sitovan välityssopimuksen A:n ja liiketoimintakaupan ostajan B:n välillä. Kyseisessä liiketoimintakaupassa belgialainen yhtiö B oli ostanut osan suomalaisen yhtiö M:n liiketoiminnasta, ja välityssopimuksen sitovuutta koskeva kysymys kumpusi alun perin myyjäyhtiö M:n ja sen myyntiagenttina toimineen serbialaisen yhtiö A:n välillä solmittuun agenttisopimukseen sisältyneestä välityslausekkeesta.

Välityssopimuksen sitovuuden lisäksi korkeimmassa oikeudessa oli esikysymyksenä ratkaistavana se, onko Suomen tuomioistuin toimivaltainen tutkimaan kyseisen välityssopimuksen sitovuutta koskevan vahvistusvaatimuksen. Tämän kysymyksen osalta korkein oikeus, vastaavasti kuin alemmat oikeusasteet, katsoi, että Suomen tuomioistuimet ovat toimivaltaisia. Kyseessä oli korkeimman oikeuden näkemyksen mukaan sellainen välimiesmenettelyä koskeva asia, johon ei sovelleta Bryssel I -asetusta (44/2001), ja näin ollen asia ratkesi oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 25 §:n 2 momentin nojalla. Kyseisen säännöksen mukaan Suomen tuomioistuin on toimivaltainen tutkimaan asian, jolla on kyseisessä pykälässä lueteltu tai ”muuhun olennaiseen seikkaan perustuva liittymä Suomeen”. Korkein oikeus katsoi sopimukseen sisältyvän viittauksen Keskuskauppakamarin ”välityslautakuntaan” ja siihen sisältyvän maininnan Suomen lain soveltamisesta pääsopimukseen puoltavan tulkintaa, että osapuolet olivat tarkoittaneet myös välityssopimukseen liittyvään oikeudenkäyntiin sovellettavan Suomen lakia ja välimiesmenettelyn paikan olevan Suomessa. Näin ollen asialla oli sellainen liittymä Suomeen, että suomalainen tuomioistuin oli oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 25 §:n 2 momentin nojalla toimivaltainen tutkimaan kanteen.

Keskitymme tässä blogikirjoituksessa käsittelemään välityssopimuksen sitovuutta koskevaa osaa korkeimman oikeuden ratkaisusta. Mielenkiintoista välityssopimuksen sitovuutta koskevan kysymyksen osalta on se, että korkeimman oikeuden ratkaisun lopputulos eroaa käräjä- ja hovioikeuden ratkaisuista. Lisäksi yksi korkeimman oikeuden jäsenistä oli lopputuloksesta enemmistön kanssa eri mieltä ja jätti asiassa eriävän mielipiteen. Korkeimman oikeuden enemmistö päätyi katsomaan, ettei agenttisopimukseen sisältyvä välityslauseke ollut voimassa A:n ja B:n välillä, kun taas käräjä- ja hovioikeus katsoivat, että sitova välityssopimus oli syntynyt A:n ja B:n välille. Lisäksi asiaan tuo kiinnostavan lisänäkökulman se, että korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin tavoin A oli ennen asian käsittelyä yleisissä tuomioistuimissa jättänyt välimiesmenettelyn aloittamista koskevan hakemuksen Keskuskauppakamarin välimieslautakunnalle. Keskuskauppakamarin välimieslautakunnan hallitus oli tällöin päättänyt, ettei välimiesmenettelyn anneta edetä, koska se ei ollut prima facie vakuuttunut, että osapuolia sitova välityssopimus voi olla olemassa. Kuten todettu, korkein oikeus päätyi asiassa siihen lopputulokseen, että A:n ja B:n välillä ei ollut sitovaa välityslauseketta. Korkeimman oikeuden ratkaisu on siten samansuuntainen Keskuskauppakamarin välimieslautakunnan hallituksen aiemmin tekemän päätöksen kanssa.

Asian taustaa

Asiassa oli kyse siitä, että suomalainen yhtiö M oli luovuttanut osan liiketoiminnastaan belgialaiselle yhtiö B:lle 31.12.2008. Serbialainen yhtiö A oli ennen liiketoimintakauppaa toiminut myytyyn liiketoimintaan kuuluneiden tehtaiden tuotteiden myyntiagenttina A:n ja M:n välisen 2.1.2003 tehdyn agenttisopimuksen perusteella. A:n ja M:n välinen agenttisopimus sisälsi sopimusehdon, joka oli otsikoitu ”Välimiesmenettely ja sovellettava laki”: ”Tähän sopimukseen sovelletaan Suomen lakia. Kaikki sopimuksesta johtuvat erimielisyydet, joista sopijapuolet eivät pääse keskenään sovintoon, ratkaistaan lopullisesti välimiesmenettelyllä. Välimiehet nimittää Suomen Keskuskauppakamarin välityslautakunta, ja menettelyssä noudatetaan kyseisen lautakunnan sääntöjä. ”

Liiketoimintakaupasta lähtien A oli toiminut B:lle luovutettuun liiketoimintaan kuuluneiden tehtaiden tuotteiden myyntiagenttina B:n lukuun neljän vuoden ajan. Samalla M:n ja A:n välinen yhteistyö oli jatkunut M:n omistukseen jääneiden tehtaiden tuotteiden osalta.

B ilmoitti A:n ja B:n välisen liikesuhteen päättämisestä 31.5.2013. Sen seurauksena, että A ja B olivat olleet erimielisiä liikesuhteen päättämisen taloudellisista seuraamuksista, A oli jättänyt välimiesmenettelyn aloittamista koskevan hakemuksen Keskuskauppakamarin välimieslautakunnalle. Keskuskauppakamarin välimieslautakunnan hallitus oli kuitenkin edellä mainituin tavoin tehnyt ratkaisun, että välimiesmenettelyn ei anneta edetä, koska se ei ollut prima facie vakuuttunut, että osapuolia sitova välityssopimus voi olla olemassa. Asia tuli käsiteltäväksi yleisissä tuomioistuimissa, kun A vaati kanteessaan muun ohella sen vahvistamista, että A:n ja M:n väliseen 2.1.2003 päivättyyn agenttisopimukseen sisältynyt välityslauseke muodosti sitovan välityssopimuksen myös A:n ja B:n välillä. B vaati ensisijaisesti kanteen jättämistä tutkimatta ja toissijaisesti sen hylkäämistä. Asia eteni käräjä- ja hovioikeuden kautta korkeimpaan oikeuteen, joka katsoi, että B:n ei ollut näytetty sitoutuneen välityslausekkeeseen tai muutoin hyväksyneen sitä. Tämän vuoksi A:n vahvistusvaatimus hylättiin.

Miten korkein oikeus arvioi välityssopimuksen sitovuutta?

Korkein oikeus aloitti perustelunsa tiivistämällä välityssopimuksen sitovuuden edellytykset. Ensinnäkin korkein oikeus totesi, että välimiesmenettelylain mukaan välityssopimus on tehtävä kirjallisesti, ja se luetteli lain 3 §:ssä kuvatut tilanteet, joissa välityssopimusta voidaan pitää kirjallisena. Korkein oikeus nosti lisäksi esiin, että välimiesmenettelylakiin ei sisälly säännöksiä siitä, voiko kirjallisessa muodossa laadittu välityssopimus tulla muita kuin kyseisen kirjallisen sopimuksen tehneitä osapuolia sitovaksi muutoin kuin välimiesmenettelylain 3 §:n 3 momentissa tarkoitetun sopimukseen sisältyvän viittauksen perusteella.

Korkein oikeus totesi tämän jälkeen, että välityssopimuksen sitovuuden henkilöllistä ulottuvuutta on arvioitava yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisesti. Yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaan sopimuksella perustetut oikeudet ja velvollisuudet koskevat lähtökohtaisesti vain kyseisen sopimuksen osapuolia. Esimerkiksi liiketoimintakaupan yhteydessä vastuu myyjän sopimusvelvoitteista edellyttää pääsääntöisesti sitä, että ostaja on nimenomaisesti ottanut niistä vastattavakseen tai että hänen on muutoin katsottava ne hyväksyneen (ks. ratkaisussa KKO 2002:58 todettu). Lisäksi korkeimman oikeuden mukaan on mahdollista, ettei tällaista nimenomaista tahdonilmaisua tarvittaisi ja myyjän tekemä sopimus sitoisi ostajaa osapuolten käyttäytymisen tai tosiasiallisen toiminnan perusteella. Tällöin vaadittaisiin, että osapuolten tulisi esitetyn näytön perusteella voida katsoa saavuttaneen yksimielisyyden sopimukseen sitoutumisesta ja sen sisällöstä.

Korkein oikeus totesi myös, että välityslauseketta arvioidaan vakiintuneesti ”itsenäisenä, pääsopimuksesta erillisenä sopimuksena, vaikka se olisi kirjoitettu samalle asiakirjalle pääsopimuksen kanssa”. Siksi siitä, että liiketoimintakaupan ostaja on sitoutunut noudattamaan aikaisemman sopimuksen tiettyjä ehtoja, ei voida päätellä välittömästi, että myös sopimukseen sisältyvä välityslauseke sitoisi ostajaa. Sen sijaan välityslausekkeen sitovuus suhteessa ostajaan edellyttää lähtökohtaisesti, että ostaja on sitoutunut kyseiseen välityslausekkeeseen tai muutoin hyväksynyt sen. Kuten edellä on todettu, sitoutuminen tai hyväksyntä voi KKO:n näkemyksen mukaan olla nimenomainen tai ilmetä myös osapuolten tosiasiallisesta toiminnasta tai käyttäytymisestä. Tosiasiallisen toiminnan tai käytöksen ollessa sitoutumisen tai hyväksynnän perusteena tulisi kuitenkin esitetyn näytön perusteella voida todeta, että osapuolet ovat saavuttaneet yksimielisyyden välityslausekkeeseen sitoutumisesta.

Käsillä olevan asian arvioinnin korkein oikeus aloitti toteamalla, ettei asiassa ollut väitetty, että B olisi nimenomaisesti hyväksynyt välityslausekkeen. Lisäksi korkein oikeus katsoi, ettei B:n voinut tulkita myöskään menettelynsä perusteella sitoutuneen agenttisopimukseen sellaisenaan sisältäen välityslausekkeen. Agenttisuhteessa alun perin väliaikaisesti noudatettavat ehdot olivat korkeimman oikeuden mukaan sinänsä voineet vakiintua sopimussuhteessa toistaiseksi noudatettaviksi ehdoiksi, kun yhteistyö oli jatkunut pitkään ilman uutta sopimusta, mutta B:n menettely ei ollut ollut sellaista, että A olisi perustellusti voinut ymmärtää sen tarkoituksena olleen sitoutua agenttisopimuksen kaikkiin ehtoihin. Edes yhteistyön pitkäaikainen jatkuminen ilman uutta sopimusta ei ollut korkeimman oikeuden mukaan riittävä peruste siihen, että B:n ja A:n voitaisiin katsoa saavuttaneen yksimielisyyden välityslausekkeen sitovuudesta yhtiöiden välillä. Näin ollen korkein oikeus katsoi, että agenttisopimukseen sisältyvä välityslauseke ei ollut voimassa A:n ja B:n välillä, ja siksi se hylkäsi A:n välityssopimuksen sitovuutta koskevan vahvistusvaatimuksen.

Miten alemmat oikeusasteet ja korkeimman oikeuden eri mieltä ollut jäsen arvioivat välityssopimuksen sitovuutta?

Käräjäoikeus oli puolestaan katsonut, että osapuolten välillä oli sitova välityssopimus, sillä B oli jo liiketoimintakaupan yhteydessä ja viimeistään sopimussuhteen aikaisella menettelyllään sitoutunut osapuoleksi alun perin A:n ja M:n välillä laadittuun, välityslausekkeen sisältävään agenttisopimukseen. Tämä perustui siihen, että M:n agenteille lähettämästä 18.12.2018 päivätystä kirjeestä oli ilmennyt, että sopimuksen alkuperäinen osapuoli M oli hyväksynyt sopimuksen siirtymisen. Lisäksi A:n menettely liiketoimintakaupan jälkeen osoitti sen hyväksyneen päämiehen vaihtumisen. Käräjäoikeus katsoi sen, että A oli toiminut liiketoimintakaupasta alkaen B:n agenttina ja että sopimussuhteessa oli jatkuvasti useiden vuosien ajan menetelty agenttisopimuksen ehtojen mukaisesti, tukeneen sitä, että B oli ainakin liiketoimintakaupan jälkeen sitoutunut välityslausekkeen sisältävän agenttisopimuksen osapuoleksi. Kun B oli jo ennen liiketoimintakauppaa tiennyt tai sen olisi pitänyt tietää sopimuksen sisältämästä välityslausekkeesta, välityslauseke sitoi käräjäoikeuden näkemyksen mukaan B:tä.

Hovioikeus kiinnitti erityistä huomiota sopimuksen siirtämisen yleisiin edellytyksiin ja totesi, että B:n sitoutumista arvioitaessa oli merkityksellistä, että A oli toiminut heti liiketoimintakaupan jälkeen B:n agenttina yhtäjaksoisesti lähes neljän vuoden ajan ja että sopimuksen ehdoista ei heti liiketoimintakaupan jälkeen neuvoteltu. Lisäksi A:n ja B:n välisessä myyntiedustuksessa oli noudatettu samoja ehtoja kuin aiemmin A:n ja M:n välisessä suhteessa. Hovioikeus katsoi, että B oli tuonut A:lle ilmi, että se oli halunnut alusta alkaen pidättää itselleen neuvotteluaseman vaatia toisenlaista sopimusta tai irtautua yhteistyöstä ilman sitoutuneisuutta agenttisopimukseen. Hovioikeus katsoi kuitenkin, ettei ”B voinut enää vuosia kestäneen, agenttisopimuksen ehdoille rakentuneen yhteistyön jälkeen irtautua siitä, että yhteistyöstä johtuvat erimielisyydet ratkaistaan agenttisopimuksen välityslausekkeen mukaisesti”. Hovioikeuden näkemys oli, että ainakin agenttisopimukseen sisältyvä välityslauseketta koskeva ehto oli tullut B:tä sitovaksi sille luovutettujen neljän tehtaan tuotteiden myyntiedustamisessa. Näin ollen se vahvisti, että 2.1.2003 päivättyyn agenttisopimukseen sisältyvä välityslauseke muodosti sitovan välityssopimuksen A:n ja B:n välillä.

Korkeimman oikeuden eri mieltä ollut jäsen yhtyi pitkälti korkeimman oikeuden enemmistön näkemykseen (muun muassa välityslausekkeen sitovuuden edellytyksiä koskien) mutta oli eri mieltä näytön arvioinnista. Hän olisi laajentanut valituslupaa ja määrännyt asiassa toimitettavaksi suullisen käsittelyn. Eri mieltä ollut jäsen kiinnitti huomiota käräjäoikeuden tuomion perusteluihin sisältyvään B:n Itä-Euroopan alueen myyntikonttorin toimitusjohtajan kertomukseen, jota hän piti merkityksellisenä välityslausekkeen sitovuuden arvioinnissa. Eri mieltä ollut jäsen katsoi asiassa esitetyn todistelun viitanneen siihen, että A:n ja B:n välille oli saavutettu yksimielisyys alkuperäisten sopimusehtojen noudattamisesta.

Johtopäätökset – mitä voimme oppia korkeimman oikeuden ratkaisusta?

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenee se oikeusohje, että välityssopimuksen sitovuuden henkilöllistä ulottuvuutta on arvioitava yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisesti, ja näin ollen välityssopimuksella perustetut oikeudet ja velvollisuudet koskevat lähtökohtaisesti vain kyseisen sopimuksen osapuolia. Tämä koskee myös liiketoimintakauppatilanteita, joiden yhteydessä ostaja ja myyjä tyypillisesti sopivat ostajan vastattaviksi siirtyvistä vastuista. Välityssopimukseen ostaja voi korkeimman oikeuden mukaan sitoutua esimerkiksi hyväksymällä välityslausekkeen nimenomaisesti. Vaihtoehtoisesti ostaja voi myös omalla tosiasiallisella toiminnallaan hyväksyä välityssopimuksen itseään sitovaksi. Olennaista välityssopimuksen sitovuuden kannalta liiketoimintakauppatilanteessa on, että sopimuksen osapuolten (eli esimerkiksi liiketoimintakaupan ostajan ja myyjän alkuperäisen sopijakumppanin, kuten korkeimman oikeuden ratkaisussa oli kyse) voidaan esitetyn näytön perusteella katsoa saavuttaneen yksimielisyyden välityssopimukseen sitoutumisesta ja sen sisällöstä.

Korkein oikeus kiinnitti huomiota myös siihen vakiintuneeseen periaatteeseen, että välityslausekkeen sitovuutta arvioidaan pääsopimuksesta erillään, vaikka se olisi kirjattu samaan asiakirjaan pääsopimuksen kanssa. Liiketoimintakaupassa tämä tarkoittaa korkeimman oikeuden mukaan sitä, että ostajan sitoutuminen noudattamaan myyjän alkuperäisen sopimuksen joitain ehtoja ei automaattisesti tarkoita, että myös sen sisältämä välityslauseke sitoisi ostajaa. Ostajan tulisi siis joko nimenomaisella hyväksynnällä tai tosiasiallisella toiminnallaan sitoutua välityslausekkeeseen. Edes yhteistyön pitkäaikainen jatkuminen ilman uutta sopimusta ei ollut korkeimman oikeuden mukaan riittävä peruste siihen, että osapuolten olisi voitu katsoa saavuttaneen yksimielisyyden alkuperäiseen sopimukseen sisältyvän välityslausekkeen sitovuudesta niiden välillä.