Amount B and Transfer Pricing of Distribution Functions: to Streamline or Not to Streamline? (Available in Finnish)

Author: Anton Falkenberg

Amount B: Jakelutoimintojen siirtohinnoittelun pelastusrengas vai painajainen? 

Jo muinaiset roomalaiset tiesivät, että pilarien varaan on hyvä rakentaa. Myös OECD on viime vuosina pystyttänyt ahkerasti pilareita digitaalitalouden verotusta koskevan hankkeen puitteissa. Hanke lähti liikkeelle 2010-luvun puolivälissä BEPS-projektista, jonka ensimmäinen toimenpide-ehdotus (Action 1: Addressing the Tax Challenges of the Digital Economy) käsitteli digitalouden verokysymyksiä. Sittemmin kehitystyö on OECD:ssä jalostunut kahdeksi pilariksi (”Two-Pillar Solution to Address the Tax Challenges Arising from the Digitalisation of the Economy”), joiden sisään mahtuu vielä erillisiä osa-alueita. Ja jos aivan tarkkoja ollaan, ei pilareiden sisältö tosiasiassa rajoitu tiukasti digitalouskontestiin, vaan on selkeästi laajempiulotteinen.

Pilari 2:n alaan kuuluvan globaalin minimiveron eteneminen varasti OECD:n verohankkeista kansainvälisen veroyleisön huomion vuonna 2022. Varjoon sen sijaan on viimeaikaisessa keskustelussa jäänyt Pilari 1:n alla oleva ”Amount B”, joka on nykyisen OECD:n siirtohinnoittelujärjestelmän kannalta varsin mielenkiintoinen. Amount B:n tämänhetkisen tarkkuustason mukainen sisältö on kuvattu OECD:n joulukuussa 2022 julkaisemassa julkisessa kommentointiasiakirjassa. Tiivistetysti kuvattuna Amount B:hen liittyvän kehitystyön tarkoitus on yksinkertaistetun ja virtaviivaistetun menettelyn luominen jakelutoimintojen siirtohinnoitteluun. Vielä ei ole lyöty lukkoon sitä, tulisiko menettely olemaan valinnanvarainen vai pakollinen noudattaa osana OECD:n yleistä siirtohinnoitteluohjeistusta.

OECD:n siirtohinnoitteluohjeet ovat vanhastaan alkaneet jaksolla, jossa todetaan markkinaehtoperiaatteen olevan konserninsisäisten liiketoimien hinnoittelun johtotähti. Vaihtoehtoinen tapa jakaa verotettava tulo konserniyhtiöiden välillä eli kaavamainen tulonjako (formulary apportionment) taas torjutaan selväsanaisesti samaisessa OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden 1 luvussa. Tätä taustaa vasten ja markkinaehtoperiaatteen tulevaisuuden kannalta onkin jännittävää, että Amount B tarkoittaisi käytännössä jakelutoimintoja koskevaa kaavamaista tulonjakoa, olkoonkin että jakokaava perustuisi pohjimmiltaan vertailutietoanalyysiin. Teknisenä toteutuskeinona harkitaan työkalua, johon verovelvollinen syöttäisi testattavan osapuolen eli jakeluyhtiön tiedot ja työkalu laskisi sitten näiden tietojen perusteella jakeluyhtiön markkinaehtoisen tuottotason.

Perusidea Amount B:n takana on siis helposti ymmärrettävä: sen sijaan että jokainen verovelvollinen joutuu erikseen teettämään vertailuhaun (tai mahdollisesti useampia maakohtaisia hakuja) jakelutoimintojen hinnoittelemiseksi, olisi tarjolla ”yhteinen” hinnoittelumenetelmä ja valmiit markkinaehtoiseksi katsottavat voittotasoindikaattori- eli PLI-tasot jakelutoiminnoille. Amount B:llä tavoitellut vaikutukset eli rutiininomaisia jakelutoimintoja (”baseline marketing and distribution activities”) koskevan siirtohinnoittelun yksinkertaistaminen, hallinnollisen taakan karsiminen ja oikeusvarmuuden lisääminen, ovat kaikki kannatettavia ja kunnioitettavia.

On selvää, että yksinkertainenkin perusidea vaatii toteutuakseen koko joukon määritelmiä, raja-arvoja ja menettelysäännöksiä. Amount B:n lähtökohdat muistuttavatkin pitkälti erästä toista OECD:n kehittämää siirtohinnoittelukonseptia, nimittäin BEPS-projektin jälkimainingeissa vuoden 2017 siirtohinnoitteluohjeisiin lisättyä low value-adding intra-group services -konseptia. Tuolloin pyrkimyksenä oli OECD:n vuoden 2015 BEPS-toimenpideraportin (Actions 8-10 Final Reports) mukaan luoda valinnanvarainen ja tehokas menettelytapa vähäistä lisäarvoa tuottavien konserninsisäisten palveluiden siirtohinnoitteluun. Johtoajatuksena oli – ja on toki edelleen – että mikäli konserninsisäiset palvelut kuuluvat vähäisen lisäarvon palvelukategoriaan, niitä ei tarvitsisi erikseen vertailuarvioida, vaan hinnoittelumenetelmänä voisi käyttää yksinkertaisesti kaavaa kustannukset + 5 % voittolisä.

Jälkikäteen arvioituna verotuksen tosielämä vesitti ainakin osittain OECD:n kauniit pyrkimykset vähäisen lisäarvon palveluiden suhteen. Palveluiden määritelmä on nimittäin sen verran yksityiskohtainen ja osittain tulkinnanvarainen, että kokemusperusteisen otannan perusteella harva konserni on uskaltanut perustella management feen puitteissa laskutetun voittolisän tasoa suoraan vähäisen lisäarvon palveluita koskevalla ohjeistuksella. Enemmänkin OECD:n ohjeistus on jäänyt epäsuoraksi lisäargumentaatioksi tilanteisiin, joissa vertailuhaku olisi siirtohinnoitteluriskin vähäisyyden ja verotuskäytännön vakiintuneisuuden vuoksi muutoinkin jätetty tekemättä.

Joulukuussa julkaistun Amount B -kommentointiasiakirjan perusteella onkin aiheellista kysyä, onko kehitystyö samalla tiellä vähäisten lisäarvon palvelujen kanssa kaikkine määritelmineen ja teknisine rajauksineen. Loppujen lopuksi Amount B:n tarkoitusta ja tulevaisuutta koskevan pohdinnan voi tiivistää kysymykseen: onko verovelvolliselle lopulta helpompaa teettää jakelutoimintojen vertailuhaku ja hinnoitella toiminto sen mukaisesti, vai analysoida Amount B-kriteeristön soveltuminen ja noudattaa sitä? Oman kierteensä tilanteeseen tuo se, että pöydällä on edelleen myös kysymys Amount B-menettelyn ottamisesta pakolliseksi osaksi markkinaehtoperiaatteen noudattamista. Kriittisesti voi huomauttaa, että olisi melkoisen takaperoista, jos verovelvollisen oli pakko tehdä yksityiskohtainen ja monimutkainen analyysi Amount B:n soveltumisesta päästäkseen selville siitä, täytyykö sen tietyn jakeluyhtiön osalta noudattaa ”yksinkertaistettua ja virtaviivaista menettelyä”.

Yksityiskohdat Amount B:n kohdalla tarkentuvat vielä. Keskustelu jatkuu esimerkiksi sen suhteen, kuinka paljon konseptin piiriin kuuluvalla jakeluyhtiöllä saa olla myyntiä sijaintivaltion ulkopuolisille markkinoille, miten suuri yhden asiakkaan osuus jakelijan myynnistä voi enimmillään olla,  pitäisikö joidenkin tuotteiden osalta käyttää hinnoitteluun TNMM-menetelmän sijaan CUP-menetelmää, kuinka suuret jakelijan pakkaus- ja kokoonpanokulut voivat enimmillään olla suhteessa myyntituloon ja voidaanko koko Amount B:n soveltaminen evätä jos konserninsisäisestä liiketoimesta ei ole olemassa kirjallista sopimusta.

OECD:n kehitystyön jatkuessa on toivottava, ettei yksityiskohdista keskustellessa metsä katoaisi näkymättömiin puiden taa, vaan aikanaan Amount B on kokonaisuudessaan aidosti käyttökelpoinen ja veronmaksajien siirtohinnoitteluarkea yksinkertaistava menettely. Tulevaan kannattaa jo tässä vaiheessa vähintäänkin ylätasolla varautua ja ottaa siirtohinnoittelumallin Amount B -yhteensopivuus huomioon – etenkin siinä tapauksessa, jos siirtohinnoittelumallin uudelleenarviointi tai jakelutoimintojen hinnoittelumenetelmän viilaaminen olisi joka tapauksessa ajankohtaista.